mur

Vieläpä ehdin kirjottaa ennen kun pakkailen tavarat ja lähden sinne kaverille. Ajattelin nimittäin tulla valittamaan kahdesta asiasta.

Ensimmäinen: menkat. Miksi helvetissä niitten täytyy tulla aina silloin, kun mulla on jotai tärkeetä menoa, en ole kotona tai muuta? Mä vihaan niitä muutenkin, eikä tätä helpota se että ne saapuu aina pilaamaan jonkun mulle kivan tai tärkeän päivän. Olisiko liikaa pyydetty että jos ne jo kohta jäisi kokonaan pois?

Toinen asia: "kaveri" nimeltä I. Mä en ymmärrä, mikä sillä tyypillä oikein viiraa päässä. Se lähtee kesken päivän koulusta ilmottamatta kellekään, joskus on kokonaisia päiviä pois kun "on henkisesti väsynyt", ei puhu asioistaan edes parhaalle kaverilleen enää, vaan juoksee pienienkin vastoinkäymisien ilmettyä puhumaan koulupsykologille tai opolle. Se suuttuu jos siltä yrittää kysyä poissaolojen tai katoamisten syitä. Tänään se veti kilet, kun ei päässyt luokassa ikkunapaikalle istumaan, alkoi itkeä ja lähti opolle. EN YMMÄRRÄ, miksei se voisi vaikka sanoa että sillä on jotain ongelmia mistä se ei halua puhua? Sekin auttais mua ymmärtämään sitä enemmän, mutta ei, neiti ei voi edes avata suutaan. Kyllä mä tajuan jos sillä on vaikka kotona jotain ongelmia, mutta hei, se ei ole ainut. On mullakin omia probleemoja joista mä en halua puhua kenellekään, mutta ne ei vaikuta mun käytökseen noin radikaalisti ja jos vaikuttaisi, niin mulla riittäis pokka kuitenkin edes vastaamaan kysymyksiin, vaikka sitten sanomalla vain etten halua puhua asiasta.

Mä en tajua, en helvetissä tajua, miten se voi olettaa että se voi vaan kadota ja ilmestyä mielensä mukaan, olla puhumatta kenellekään ja silti odottaa että kaikki kyllä ymmärtää ja lohduttaa ja on sen ystäviä, kun ei me edes vittu tiedetä miksi se käyttäytyy noin? Yritä siinä sitten olla empaattinen kun ei tiedä johtuuko ongelma meistä, I:n perheestä, siitä itestään vai mistä, vai onko koko ongelmaa edes olemassa vai tahtooko tää vaan esittää jotain marttyyriprinsessaa.

Mä en turhaan haluaisi tuomita sitä sekopääksi, mä tiedän etten mä ole tässä laihdutushöpötyksessä yhtään sen terveempi, mä olen sairas, mutta kun on kaksi vuotta joutunut tota kattelemaan niin vaikea enää kestää. Mä tulen vielä niin varmasti joku kaunis päivä räjähtämään ihan kunnolla, mä huudan päin sen naamaa kaiken mikä mua siinä kaivelee, en jätä yhtään ajatusta tulematta ulos suusta. Mä huudan sille niin kauan, että se itkee silmät päästänsä ja niin kauan, että multa lähtee ääni enkä enää voi tai jaksa huutaa. Ja mä tiedän että toi tulee tapahtumaan vielä tässä meidän viimeisten yhteisten peruskouluvuosien aikana, tässä parin kuukauden aikana. Koska mä en jaksa enää kasata tätä raivoa mun sisälleni kauaa.

Tähän pirteään ja aurinkoiseen tilitykseen loppuu tämä postaus. Ja anteeksi mahdolliset kirjoitusvirheet, mä vaan tulen niin hillittömän raivon valtaan jo kun mä edes mietin I:tä.